Ystävyyden valuutta

Viktor istui baarissa. Hän mittaili laihan lompakkonsa paksuutta, ja tilasi toisen oluen. Baarimikko katsoi ensin epäillen Viktoria, mutta alkoi sitten kaataa olutta likaisesta hanasta haikea ilme kasvoillaan. "Sinun pitäisi lopettaa tämä baarissa juominen ja hankkia kunnon työpaikka!" hän mutisi, ja syystäkin. Viktor, oikealta nimeltään Viktor Vasiliev, kuului koko kaupunkipahasen köyhimpään kastiin. Hänellä ei ollut työtä, ja pääasialliset tulonsa hän sai lainaamalla rahaa hyvältä ystävältään Andrey Gorokovilta, joka oli rikas liikemies. He olivat tunteneet toisensa yli 30 vuotta. Andrey oli rikastunut laittomilla yrityskaupoilla, mutta paikallinen poliisi ei ollut vaivautunut asiaa tarkistamaan. Andrey oli nimittäin koko Siperian poliisilaitoksen suurin rahallinen tukija (tosin hiljainen sellainen).

  Pian Andrey asteli sisään baariin, ja istahti Viktorin viereen. "Terve Vikke! Kuinkas kulkee?" hän tervehti. "Nooh, tässä menivät viimeiset ruplat", Viktor sanoi ja osoitti tyhjää oluttuoppia. "Ei sinulta liikenisi vielä paria lanttia iltapalaan? Olen yrittänyt hakea töitä, mutta kuten tiedät, kukaan ei halua palkata minunlaistani kastitonta roskakasan asukkia", hän huokaisi surullisena. "Älä huoli, kyllä minulta aina parisataa ruplaa saa. Velkasi on sitten yhteensä suunnilleen kymmenentuhatta ruplaa ja pikkaisen päälle. Maksa sitten kun saat työpaikan ja taloutesi kuntoon." "Voi kiitos, muistan sinua rukouksissani ja teen sinulle syntymäpäivänäsi sellaisen yllätyksen, että vaimosikin halkeaa onnesta!" Viktor huudahti helpottuneena. "No no, sinä se keksit aina jotakin hauskaa vaikka joka päivä! Ota nyt nämä setelit ja osta itsellesi vaikka paistia. Nähdään huomenna!" Andrey asteli hymyillen ulos baarista ja soitti taksin kotiinsa.

 Seuraavana päivänä Viktor nousi ajoissa ja juoksi puistoon, suuren tammen luo. Hänen piti tavata Andrey, mutta tätä ei näkynyt missään. Hän odotti kärsivällisesti, mutta kun Andreyta ei kolmenkaan tunnin kuluttua näkynyt, hän alkoi huolestua. Viktor pinkoi lehtikioskille ja osti eilen saamillaan rahoilla lehden. Etusivun uutinen oli tyrmäävä: "Liikemies Andrey Gorokov tuomittu elinkautiseen vankeuteen törkeästä petoksesta. Lisää aiheesta sivulla 6". Viktor avasi sivun kuusi ja luki jutun läpi moneen kertaan. "Andrey... ...tuomittu.. ...törkeästä petoksesta..." hän ei ikinä olisi uskonut, että Andrey voisi olla rikollinen! Viktor lähti pettyneenä ja vihaisena takaisin kotiinsa. Heti kotioven avattuaan hän rojahti sängylleen ja paiskasi suutuspäissään kaikki tallella olevat ruplansa roskiin.

  Viktor makasi sängyllään ja muisteli Andreyn kanssa viettämiään hetkiä. Kaikki ne kymmenet yhdessä vietyt vuodet, sadat yhdessä vietetyt hetket... Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Andrey oli aina ollut hänelle kuin isä, tukenut häntä vaikeina aikoina (muun muassa silloin, kun Viktorin oma isä kuoli auto-onnettomuudessa seitsemän vuotta sitten) sekä tarjonnut hänelle työtä ja lainarahaa tuhansien ruplien edestä. Nyt heidän ystävyytensä oli yhden yön aikana päättynyt lopullisesti. "Ei. Tämä ei voi loppua näin. Minun täytyy tehdä jotakin!"

  Andrey istui sellissään rautasängyllä. Siperian vankiloissa vangeista ei juuri huolehdittu. Lämpötila oli jotain neljäntoista ja kuudentoista asteen väliltä, oli yksi vangeista kertonut.  Lääkäri kävi tarkastamassa kaikkein heikoimmassa kunnossa olevat vangit kolmen tai neljän kuukauden välein, joskus ei silloinkaan. Andrey ei tästä välittänyt, sillä hän koki ansaitsevansa kaiken. Hän oli menettänyt koko maisuutensa, mutta häntä ei se kiinnostanut. Hän katui tekojaan. Vaimo oli jättänyt hänet, ja hänen lapsuudenystävänsä Viktor varmasti vihaisi häntä. Niin, eniten hän katui sitä, että oli pitänyt rikolliset liiketoimintansa salassa Viktorilta.  Andrey oli viiden vankilavuoden aikana pohtinut rahan todellista merkitystä, ja tajunnut yhden asian: raha on varsin hutera valuutta. Hyvänä esimerkkinä hänen viidessätoista sekunnissa menettämänsä 28 miljoonaa. Ei se muuta tarvinnut kuin pari hiirenklikkausta ja Enter-näppäimen painamisen.

  Pian hän kuuli vartijan kenkien kopinan. Tämä kävisi tuomassa hänelle tavanmukaisesti surkean lounaan. Tänään vartijan mukana käveli joku pitkä mieshenkilö repaleisissa vaatteissa. "Mukavaa, vähän vaihtelua. Ehkä saan jopa sellitoverin!" Andrey ajatteli mielissään ja katsoi tyhjää sänkyä oman penkkansa vieressä. Kun hän lopulta tunnisti vartijan vierellä kulkevan miehen, hän ei ollut uskoa silmiään.
  Viktor!


Tällä kertaa vartija ei tuonut luonasta, vaan avasi sellin oven ja käski Andreyta tulla ulos sellistä. Andrey nousi ja käveli varovaisesti Viktoria ja vartijaa kohti. "Tervetuloa takaisin elämään!" Viktor tervehti hymyillen. Tässä vaiheessa Andrey putosi kärryiltä lopullisesti. Vasta kotimatkalla autossa hän uskalsi kysyä Viktorilta, mistä oli kysymys. Viktor selitti, kuinka hän oli saanut huonon omatunnon ja matkannut ympäri Siperiaa etsimässä työpaikkaa. Paikan saatuaan hän oli tehnyt töitä kymmenen tuntia päivässä ja hankkinut rahat takuisiin.

   Lopulta he saapuivat Viktorin kotipihalle. Talo oli samalainen kuin ennenkin, todellakin remontin tarpeessa. Viktor teki töitä paikallisessa tehtaassa ja sai hyvää palkkaa, mutta kaikki rahkat olivat menneet takuisiin. Tämä kaikki oli Andreylle liikaa. Hän purskahti itkuun. "Älä itke, mies hyvä!" Viktor lohdutti. "Minä vain maksoin velkani takaisin! Tai itseasiassa vain osan niistä", hän huokaisi Viktor oli edelleen ainakin kolme tuhatta ruplaa velkaa Andreylle. Summa vastasi tavallisen tehdastyöläisen puolen vuoden palkkoja, eikä Viktor sitä pystyisi enää millään ilveellä maksamaan, sillä hän oli jo käyttänyt kaikki voimansa kuluneiden viiden vuoden aikana. Maksukyvyyttömyydestään hän ei vain uskaltanut puhua Andreyn kuullen.

  Seuraava kuukausi oli Andreylle hänen elämänsä vaikein kuukausi. Hän oli pahasti masentunut. Kukaan ei hyväsynyt häntä työpaikalleen, eikä häntä päästetty edes ruokakauppaan. Kadulla häntä haukuttiin spitaaliseksi ja heiteltiin kivillä ja jääkokkareilla. Ainut henkilö, joka häntä auttoi, oli Viktor. Viktor oli neljän viikon uurastuksen jälkeen saanut suostuteltua työnantajansa ottamaan Andreyn töihin koeajalle. Kuun viimeisenä päivänä Viktor päätti kertoa totuuden. "Andrey, kuten tiedät, eh, olen sinulle vielä aika pa-paljon velkaa" hän sopersi häpeissään. "Niin?" Andrey vastasi kysyvästi ja nojautui eteenpäin. "No, katsos kun, minulla on, tiedäthän, vähän kehno palkka ja.." "Et pysty maksamaan?"
  Seurasi pitkä hiljaisuus. Viktorin ilme muuttui yhä epätoivoisemmaksi. Hän ei uskaltanukaan katsoa Andreyta silmiin, hän katsoi tyhjyyteen. Kaikki olisi ohi, hän tiesi sen. Lopulta Andrey alkoi nauraa. Viktor kääntyi ja tuijotti Andreyta suu auki silmät pullistuneina hämmästyksestä. "Sinä olet maksanut velkasi tämän kuukauden aikana moneen kertaan korkoineen kaikkineen!" Andrey huudahti säteilevä ilme kasvoillaan. "Sinä nostit minut suosta ja pidit minut hengissä!"

  Seuraavan viikon perjantaina kahvitauolla Viktor mietti keskusteluaan Andreyn kanssa. Itse asiassa hän oli viikon aikana miettinyt koko kulunutta elämäänsä. Paljoa hän ei ollut ymmärtänyt. Vain yhden lauseen hän sai pitkän pohdiskelun jälkeen irti. "Valuuttaa on monenaista: on rahavaluuttaa, järjen ja toiminnan valuuttaa, ja sitten on semmoista humanitaarista ja välittämisen valuuttaa. Paras valuutta on kuitenkin kaikkien näiden yhdistelmä."